Vuoropuhelua vaihto-oppilaan kanssa -Äidin ajatuksia

Noin vuosi sitten vanhin tyttäremme alkoi suunnitella vaihto-oppilaaksi lähtöään. Tästä hän kertoikin itse edellisessä julkaisussa "Täällä sitä nyt ollaan -vaihdossa Italiassa".

Aluksi mietin itse salaa, että ehkä se mieli vielä muuttuu, koska tuo vaihto-oppilasasia tuntui minusta pelottavalta. Ajatus siitä, etten itse voisi olla hänen rinnallaan itsenäistymisen kynnyksellä tuntui vain pahalta. Hän olisi silloin jonkun toisen "lapsena".

Tiesin kuitenkin, etten äitinä  voi käydä jarruksi nuoren elämän ja itsenäistymisen matkalla, vaan minun on tuettava häntä sata prosenttisesti niissä asioissa, joista tyttö haaveili. Siispä jätin omat pelkoni ja oman arkuuteni taka-alalle ja päätin olla kannustava vanhempi, mieheni rinnalla.

Aika kului ja  tyttö oli saanut vaihto-oppilaspaikan Italiasta. Perhettä ei tosin ollut tiedossa, vasta kun viime metreillä. Tämä askarrutti tytärtä, mutta kyllä se askarrutti myös meitä vanhempia. Mieheni kesti epävarmuutta paremmin, koska vaihto-oppilaskuviot olivat hänelle tuttuja juttuja.

Minä puolestani rohkaisin tytärtä olemaan malttavainen ja sanoin, että "kyllä sinulle perhe löytyy, saatpa nähdä." Iltaisin nukkumaan käydessä pohdin ääneen omia pelkojani: "Mitä jos perhettä ei löydykään ajoissa?" " Miten voimme lähettää lapsemme reissuun tietämättä, mihin hän joutuu?" Tässä kohtaa mieheni puolestaan rauhoitteli minua.

Perhe  ja samalla tuleva kotikaupunki löytyivät kuitenkin ajoissa ja siitä alkoi varsinainen odotus ja jännitys. Lähtöä valmisteltiin monella tavalla.  Hankintoja täytyi tehdä matkalaukusta vakuumipusseihin ja kesävaatteista tuliaisiin. Touhua siis riitti valmisteluissa.

Vasta viikkoa ennen lähtöä tajusin tämän tapahtuvaksi. Kaikki olisi valmista ja tyttäremme lähtisi vaihtoon. Tuon viikon jokaisena aamuna kyyneleet vierivät pitkin poskiani töihin ajaessani. En pystynyt estämään sitä. Kävin mielessäni läpi lähtöä jokaisena aamuna ja mietin, miten selväisin. Työmatka oli se hetki, jolloin sain ja jouduin tätä asiaa mutustelemaan rauhassa itseni kanssa. Joinain aamuina silmien punoitus paljasti minut myös töissä. Itkun sekaisella äänellä kerroin, miten minua pelotti ja miten vaikealta tuleva minusta tuntui. Onnekseni sain tukea työkavereiltani noihin äidillisiin tunteisiin, joita kävin läpi.

Nukuin lähtöä edeltäneen yön hyvin. Herätessämme talossa oli hiljaista, emme herättäneet muita. Vain minä, mieheni ja tuleva vaihto-oppilas olimme hereillä ja kaikki oli valmista.

Taksimatkalla lentokentälle pidin tyttäreni kädestä kiinni ja katselin ikkunasta ulos. En halunnut hänen huomaavan kyyneliä, jotka  valuivat jälleen vuolaina kasvoillani. Kurkkua kuristi ja sanoja ei ollut. Tänään eroaisimme toisistamme pitkäksi aikaa. Iloinen odotus, jota aiemmin oli ollut oli juuri nyt tipotiessään. Haikeus oli noussut pintaan ja edessämme oli aivan uudenlainen tilanne.

Viimehetken halaukset ja rutistukset vaihdettiin ja pian katsoimme liukuportaissa menevän tyttömme loittonevaa selkää.

Seuraavien päivien aikana mennessäni tyttäremme huoneeseen, en mahtanut edelleenkään itkulle mitään. Vaikka kuinka yritin olla "reipas", nousi suunnaton kaipaus sisältäni ja annoin sen tulla uloskin. Huoneessa oli hiljaista ja avaraa.

Viimeiseen kahteen ja puoleen kuukauteen onkin sitten mahtunut jos jonkinlaisia tunteita hämmästyksestä epätoivoon ja riemusta kovaan ikävään. Vanhempina olemme olleet tukemassa ja kannustamassa tyttäremme selviytymistä uudessa kotikaupungissaan.

Viimeaikoina on tuntunut jo siltä, että tyttö on tainnut päästä asiassa niskan päälle ja elämä Italiassa on alkanut sujumaan. Keinoja ikävän käsittelyyn on selvästi löytynyt ja usko omiin kykyihin on vahvistunut. Kotoutuminen uuteen perheeseen näyttäisi olevan hyvällä mallilla ja se tuntuu meistä vanhemmista ihanalta.

Onnistumisten kokemukset, joista viestien ja puheluiden välityksellä kuulemme, luovat lujaa uskoa siihen, että tyttäremme pärjää vaihdossa. Myös tieto siitä, että hänet on otettu perheeseen yhdeksi tasavertaiseksi jäseneksi helpottaa ikävää.

Omalla kohdallani vanhimman tyttären lähtö pois kotoa, aiheutti minulle jonkinlaisen tyhjiön niin arkeen kuin juhlaankin. Suhteestani tähän tyttöön olen kertonut aiemmin muun muassa "Saunan syleilyssä -blogissa".  Pitkä välimatka tyttäreen on johdattanut monessa asiassa minua lähemmäs itseäni näiden muutaman kuukauden aikana. Tarkemmin siitä, millä tavoin tämä muutos on minua äitinä ja naisena muovannut ja koskettanut kerron toisella kertaa. Jääthän kuulolle?



Seuraathan blogiani myös Facebookissa ja Instagramissa?