Kaksplus.fi

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Vuoropuhelua vaihto-oppilaan kanssa -Äidin ajatuksia


Noin vuosi sitten vanhin tyttäremme alkoi suunnitella vaihto-oppilaaksi lähtöään. Tästä hän kertoikin itse edellisessä julkaisussa "Täällä sitä nyt ollaan -vaihdossa Italiassa".

Aluksi mietin itse salaa, että ehkä se mieli vielä muuttuu, koska tuo vaihto-oppilasasia tuntui minusta pelottavalta. Ajatus siitä, etten itse voisi olla hänen rinnallaan itsenäistymisen kynnyksellä tuntui vain pahalta. Hän olisi silloin jonkun toisen "lapsena".

Tiesin kuitenkin, etten äitinä  voi käydä jarruksi nuoren elämän ja itsenäistymisen matkalla, vaan minun on tuettava häntä sata prosenttisesti niissä asioissa, joista tyttö haaveili. Siispä jätin omat pelkoni ja oman arkuuteni taka-alalle ja päätin olla kannustava vanhempi, mieheni rinnalla.

Aika kului ja  tyttö oli saanut vaihto-oppilaspaikan Italiasta. Perhettä ei tosin ollut tiedossa, vasta kun viime metreillä. Tämä askarrutti tytärtä, mutta kyllä se askarrutti myös meitä vanhempia. Mieheni kesti epävarmuutta paremmin, koska vaihto-oppilaskuviot olivat hänelle tuttuja juttuja.

Minä puolestani rohkaisin tytärtä olemaan malttavainen ja sanoin, että "kyllä sinulle perhe löytyy, saatpa nähdä." Iltaisin nukkumaan käydessä pohdin ääneen omia pelkojani: "Mitä jos perhettä ei löydykään ajoissa?" " Miten voimme lähettää lapsemme reissuun tietämättä, mihin hän joutuu?" Tässä kohtaa mieheni puolestaan rauhoitteli minua.

Perhe  ja samalla tuleva kotikaupunki löytyivät kuitenkin ajoissa ja siitä alkoi varsinainen odotus ja jännitys. Lähtöä valmisteltiin monella tavalla.  Hankintoja täytyi tehdä matkalaukusta vakuumipusseihin ja kesävaatteista tuliaisiin. Touhua siis riitti valmisteluissa.

Vasta viikkoa ennen lähtöä tajusin tämän tapahtuvaksi. Kaikki olisi valmista ja tyttäremme lähtisi vaihtoon. Tuon viikon jokaisena aamuna kyyneleet vierivät pitkin poskiani töihin ajaessani. En pystynyt estämään sitä. Kävin mielessäni läpi lähtöä jokaisena aamuna ja mietin, miten selväisin. Työmatka oli se hetki, jolloin sain ja jouduin tätä asiaa mutustelemaan rauhassa itseni kanssa. Joinain aamuina silmien punoitus paljasti minut myös töissä. Itkun sekaisella äänellä kerroin, miten minua pelotti ja miten vaikealta tuleva minusta tuntui. Onnekseni sain tukea työkavereiltani noihin äidillisiin tunteisiin, joita kävin läpi.

Nukuin lähtöä edeltäneen yön hyvin. Herätessämme talossa oli hiljaista, emme herättäneet muita. Vain minä, mieheni ja tuleva vaihto-oppilas olimme hereillä ja kaikki oli valmista.

Taksimatkalla lentokentälle pidin tyttäreni kädestä kiinni ja katselin ikkunasta ulos. En halunnut hänen huomaavan kyyneliä, jotka  valuivat jälleen vuolaina kasvoillani. Kurkkua kuristi ja sanoja ei ollut. Tänään eroaisimme toisistamme pitkäksi aikaa. Iloinen odotus, jota aiemmin oli ollut oli juuri nyt tipotiessään. Haikeus oli noussut pintaan ja edessämme oli aivan uudenlainen tilanne.

Viimehetken halaukset ja rutistukset vaihdettiin ja pian katsoimme liukuportaissa menevän tyttömme loittonevaa selkää.

Seuraavien päivien aikana mennessäni tyttäremme huoneeseen, en mahtanut edelleenkään itkulle mitään. Vaikka kuinka yritin olla "reipas", nousi suunnaton kaipaus sisältäni ja annoin sen tulla uloskin. Huoneessa oli hiljaista ja avaraa.

Viimeiseen kahteen ja puoleen kuukauteen onkin sitten mahtunut jos jonkinlaisia tunteita hämmästyksestä epätoivoon ja riemusta kovaan ikävään. Vanhempina olemme olleet tukemassa ja kannustamassa tyttäremme selviytymistä uudessa kotikaupungissaan.

Viimeaikoina on tuntunut jo siltä, että tyttö on tainnut päästä asiassa niskan päälle ja elämä Italiassa on alkanut sujumaan. Keinoja ikävän käsittelyyn on selvästi löytynyt ja usko omiin kykyihin on vahvistunut. Kotoutuminen uuteen perheeseen näyttäisi olevan hyvällä mallilla ja se tuntuu meistä vanhemmista ihanalta.



Onnistumisten kokemukset, joista viestien ja puheluiden välityksellä kuulemme, luovat lujaa uskoa siihen, että tyttäremme pärjää vaihdossa. Myös tieto siitä, että hänet on otettu perheeseen yhdeksi tasavertaiseksi jäseneksi helpottaa ikävää.

Omalla kohdallani vanhimman tyttären lähtö pois kotoa, aiheutti minulle jonkinlaisen tyhjiön niin arkeen kuin juhlaankin. Suhteestani tähän tyttöön olen kertonut aiemmin muun muassa "Saunan syleilyssä -blogissa".  Pitkä välimatka tyttäreen on johdattanut monessa asiassa minua lähemmäs itseäni näiden muutaman kuukauden aikana. Tarkemmin siitä, millä tavoin tämä muutos on minua äitinä ja naisena muovannut ja koskettanut kerron toisella kertaa. Jääthän kuulolle?



Seuraathan blogiani myös Facebookissa ja Instagramissa?








Saunan syleilyssä

Lapsuusmuistoista rakkaimpia ovat muun muassa saunareissut. Omaa saunaa ei kerrostaloasunnossa ollut, joten saunoimme kerran viikossa taloyhtiön saunassa. Meillä saunavuoro oli perjantaisin, kuten karkkipäiväkin. Saunaan lähtöä odotettiin kovasti ja siellä oli ihanaa käydä perheen kesken. Saunomisen jälkeen suklaa ja maito maistuivat maailman parhaalta. Tuohon aikaan televisiossa pyöri myös Dallas-sarja, joka kuului myöhemmin saunan lisäksi perjantai-iltojen suosikeihin.

Kesällä saunoimme paljon mökillä Saimaan rannalla, missä sai myös uida polskutella. Meillä oli omat pienet kylpytakit, jotka päällä juoksimme ylämökiltä alamökille saunomaan. Rakkaimpien muistojen joukossa ovat myös isän vahvat kädet, kun hän saunomisen jälkeen, illan hämärässä kantoi minut puhtaana takaisin ylämökille. Löylyssä oli aina hyvä olla ja tunnelma rauhallinen. Siellä kaikista asioista oli kiva jutustella perheen kesken.

Saunan lämmössä ei mitkään salaisuudet tuntuneet liian suurilta kerrottaviksi. Jollain hassulla tavalla saunaan jäivät myös mieltä painaneet asiat. Löylyssä ne oli kerrottu ja pois kylvetty. Kylpemisen jälkeen myös sielu tuntui puhtaammalta. Yhä edelleen olen saunomisen suhteen samoilla linjoilla. Saunassa on lupa puhua ja pohtia syntyjä syviä. Se on paikka, jonne voi mennä kuuntelemaan, puhumaan tai olemaa hiljaa omien ajatustensa kanssa. Siellä vanhemmatkin voivat ottaa hetken yhteistä aikaa ja olla rauhassa, muun perheen hulinalta. Saunan hoivassa jokainen saa

Nykyään vien omia lapsiani saunaan. Siellä pehmeässä lämmössä saan heihin erityisen yhteyden. Vanhimman tyttäreni kanssa maailma tuntuu paranevan aina saunomisen yhteydessä. Meille molemmille tulee saunassa tarve keskustella mieltä askarruttavista ja koskettavista asioista. Siellä kerromme toisillemme myös salaisuuksia, joita muut eivät tiedä. Löylyssä voimme olla hetken sananmukaisesti alasti elämän edessä; tuntea ja kokea elämän ilot, surut ja rajallisuuden juuri sellaisenaan. Saunassa itkutkin tulee tarvittaessa itketyksi.

Löylyn syleilyssä tietoisuus omista voimista tai omasta voimattomuudesta on helpompi tunnistaa. Lämpö hellii meitä päästä varpaisiin ja tekee olon keveämmäksi sekä raukeaksi. Uskon, että saunomisella on mieltä ja kehoa hoivaava vaikutus.

Myös perheen nuoret miehet  kutsuvat isänsä saunomaan ja puheen pulputuksen voi kuulla oven läpi, kun tarkasti kuuntelee. Heilläkin on omat salaisuutensa sekä asiansa puhuttavana ja pohdittavana. Niin kuuluukin olla. En ole heidän saunakeskusteluistaan enempää kysellyt. Uskon niiden olevan sellaisia, joista minun ei tarvitse tietääkään.

Isovanhempien kanssa saunominen on niin ikää osa suomalaista saunaperinnettä. Lapsille ja nuorille on saunassa mahdollisuus siirtää myös näitä perinteitä ja opastaa heitä muun muassa vastomisessa tai selän pesussa. Ikäihmisille tällaiset hetket voiva olla äärimmäisen merkityksellisiä ja muistoja herättäviä. Samalla nuorten on mahdollista oppia hyväksymään vanhenemista ja iän tuomia sekä fyysisiä, että psyykkisiä muutoksia läheisissään. Tällä tavoin vanhenevan ihmisen kohtaaminen tulee helpommaksi ja suhde isovanhempiin säilyy läheisenä ikääntymisestä huolimatta.






Saunassa tunnelma tiivistyy,
ruumis ja sielu on yhtä.
Tunteille löytyy sijansa,  
on mieli huolista tyhjä.  










SEURAATHAN Facebookissa ja Instagramissa?

perjantai 10. marraskuuta 2017

Kiitos neuvolavuosista


Tänä vuonna kohdallani tulee täyteen liki 20 vuoden yhteistyö neuvolan kanssa. Tuo yhteistyö alkoi esikoisen odotuksesta vuonna 1997. Nyt yhteistyö on päättymässä, kunhan kuopuksemme on käynyt 6-vuotistarkastuksensa ihanan neuvolaterveydenhoitajamme vastaanotolla. Kuinka paljon tuo neuvolajärjestelmä onkaan tukenut minua näiden kahdenkymmenen vuoden aikana? Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuutta, mitä Suomen (liki 100-vuotiasta) neuvolajärjestelmää kohtaan tunnen. Haikeutta herättää tietoisuus siitä, että neuvolavuodet ovat pian ohi.

Kun ensimmäisen kerran tulin äidiksi, olin vasta 23-vuotias aikuisuuden kynnyksellä haparoiva nuori nainen. Monilta osin olin varmasti keskeneräinen, mutta äitiys oli luontaista. Kuitenkin -kuten kaikki äidit- tarvitsin tukea monessa asiassa; vauvan hoidossa, kylvetyksessä, imetyksessä, äitiyden tunteiden käsittelyssä ja niin edelleen. Koska isovanhemmat asuivat kaukana, on neuvolan merkitys ollut minulle ehkä vielä tavallista suurempi.

Kohdalleni on osunut useita terveydenhoitajia, jotka kaikki ovat kannatelleet minua ja perhettämme omalta osaltaan - toiset enemmän ja toiset vähemmän. Joidenkin kanssa hoitosuhde on kestänyt kauemmin ja sitä kautta luottamus on lisääntynyt. Tällaisissa pidempään kestäneissä hoitosuhteissa on koko perhe tullut neuvolan terveydenhoitajalle tutuksi. Myös lapsille neuvolalla on hyvä kaiku ja neuvolavastaanotolle on lähdetty innokkaina, rokotuksista huolimatta.

Vaikka kahden nuorimman lapsen syntyessä olin itse jo valmis kätilö, ei se muuttanut neuvolan merkitystä minulle. Neuvola on ollut minulle aina tukikohta, jonne olen äitiyteni perustan maadoittanut. Se on ollut paikka, jonne olen voinut mennä olipa päällimmäisenä tunteena ilo, suru, väsymys tai euforia. Neuvola on ollut paikka, joka on kaikkien näiden vuosien aikana tarkoittanut minulle pysyvyyttä ja sitä kautta se on luonut uskoa ja rohkeutta äitiyteeni. Minulle neuvola on ollut enemmän kuin terveydenhuollon toimipiste. Se on ollut osa vanhemmaksi kasvamista ja osa vanhemmuutta.

Neuvolaterveydenhoitajan vastaanotolla istuessani olen nauranut vatsani kipeäksi sekä itkenyt pohjattomasti. Niiden seinien sisäpuolella olen kohdannut omat pelkoni äitinä, vaimona ja naisena. Neuvolan kannattelemana olen löytänyt myös osittain oman tapani olla äiti ja vanhempi.
Neuvolatoimintaa on kehitetty vuosien aikana ja sitä kautta muun muassa raskaudenajan seurantakäyntejä on vähennetty.

Ensimmäisen raskauden aikana minulla oli neuvolakäyntejä enemmän kuin kahta nuorimmaista odottaessani. Myös synnytysvalmennukset ovat jääneet neuvolan käytänteistä pois. Toisin sanoen valmennus on nykyään verkkovalmennusta. Hyvä vai huono, mene ja tiedä. Itse kuitenkin äitinä koen, että fyysiset vastaanotot ja/tai ryhmäohjaukset tuovat turvaa sekä luovat pohjaa hyvälle vanhemmuudelle ja nimenomaan luottamukselle neuvolaa kohtaan. Supistamalla toimintoja säästetään ehkä rahassa, mutta saatetaan vahingossa sivuuttaa suuren tuen tarpeessa olevia nuoria perheitä tai vanhempia.

Neuvolassa työskentelevien terveydenhoitajien työ on todella tärkeää. Työssään he kohtaavat perheitä ja vanhempia laidasta laitaan. Tulevia, onnellisia, onnettomia, lapsensa menettäneitä, pelokkaita, kokeneita sekä kokemattomia perheitä ja vanhempia. Näiden terveydenhoitajien huoneiden seinät ovat kuulleet mitä moninaisimmat tarinat ilosta suruun ja riemusta epätoivoon. Kuitenkin suurin osa perheistä ja vanhemmista saa apua ja tukea neuvolasta, mikä kertoo siitä, että neuvolalla on oma paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa sekä täällä asuvien perheiden arjessa ja elämässä.

Neuvola on iso ja tärkeä osa terveydenhuoltoamme, josta tuskin kiitosta voidaan riittävästi antaa.
Jos omat lapsuusvuoteni lasketaan neuvolan osalta mukaan näihin edellä mainittuihin vuosiin, on neuvola ollut osana elämääni kaikkiaan 26-vuotta. Kiitän kaikkia niitä neuvoloiden terveydenhoitajia ja/tai kätilöitä, jotka ovat kulkeneet kanssani tällä matkalla; lapsuusvuosina sekä  vanhemmuuden rinnalla vuosien 1997 ja 2017 välillä. Miten pärjäisimme ilman neuvolaa?
Kuulisin mielelläni kommenteissa  muiden neuvolakokemuksia.


Lue myös:

Viisi synnytyskertomusta osa 1
Viisi synnytyskertomusta osa 2´
Viisi synnytyskertomustaosa 3
Viisi synnytyskertomustaosa 4
Viisi synnytyskertomusta osa 5

Kätilöopiston monet kasvot


Seuraathan jo Facebookissa ja Instagramissa?



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Täällä sitä nyt ollaan -vaihdossa Italiassa


Olin yhtenä päivä kaverini kanssa kiertelemässä keskustassa. Kävimme syömässä, kierreltiin kauppoja ja vaihdettiin kuulumisia. Olimme kävelemässä bussipysäkille, kun matkalla pohdin ääneen: ”Ootko huomannut, että täällä on hirveästi tällaisia ritilöitä maassa, mistä pääsee maan alle? Ei Suomessa kyllä näin paljon oo.” Kaveri vastasi minulle: ”Sun pitäisi kirjottaa blogia Suomen ja Italian eroista. Tänäänkin oot löytänyt ainakin 50 eroavaisuutta.” Keskustelu jatkui hetken ja puhuimme, että voisin kirjoittaa blogia siitä, millaista vaihto-oppilaanaoleminen todellisuudessa on. Ehkä keskustelu oli vähän vitsailua siitä, miten itse ole vaihdon tähän mennessä kokenut. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa ja päätin, että haluan jossain jakaa oman kokemukseni. Monet kirjoittavat vaihtovuosiblogia, mutta itse en omaa blogia halunnut aloittaa. Niinpä ajattelin, että äidin blogi on minulle mainio ratkaisu.
 
Jotain minusta

Olen siis 17-vuotias ja vaihdossa Italiassa. Olen ollut täällä nyt yli kaksi kuukautta. Nämä kuukaudet ovat olleet varmasti elämäni opettavaisimmat kuukaudet, mutta myös vaikeimmat. Haluan puhua omasta vaihdostani ja sen sujumisesta realistisesti ja haluankin aloittaa aivan alusta, eli ajasta ennen lähtöä.
Joillekin vaihtovuosi on koko nuoruuden kestänyt unelma, mutta itse aloin sitä tosissani miettimään vasta lukiossa. Yhdeksännellä luokalla olin joskus miettinyt vaihtomahdollisuutta, mutta silloin kohdemaana oli mielessä Kanada, koska isäni oli ollut siellä vaihdossa 80-luvun lopulla. Lukiossa tutustuin uusiin ihmisiin, jotka olivat lähdössä vaihtoon. Niinpä aloin sitä itsekin tosissani miettimään. Siinä vaiheessa, kun päätin hakea vaihto-oppilaspaikkaa, olivat kaikki paikat Kanadaan jo menneet. Tuolloin päätin hakea Italiaan, Itävaltaan ja kahteen muuhun Euroopan maahan, joita en edes enää muista.
Hain vaihtoon aluksi viideksi kuukaudeksi, koska koin, että vuosi olisi liian pitkä aika minulle. Italian laitoin ensimmäiseksi vaihtoehdoksi, koska olen käynyt täällä ennen vaihtovuotta pari kertaa, ja Suomessa minulla oli mahdollisuus opiskella italiaa ennen lähtöä.
Vaihto-oppilashakemuksen lähettämisen jälkeen meni noin kaksi viikkoa ja minulla oli haastattelu. Haastattelusta muutama kuukausi niin sain tietää, että sain paikan Italiaan. Siinä vaiheessa en todellakaan ollut varma, haluanko oikeasti edes lähteä vai en. Muutaman päivän mietinnän jälkeen otin paikan vastaan ja olin lopullisen päätökseni tehnyt. Siitä ei kauaa mennyt, kun vaihdoin viisi kuukautta vuoteen, koska niin moni kaveri siihen kannusti.  Ajattelin, että jos en pysty olemaan koko vuotta, niin voihan kotiin tulla jo viidenkin kuukauden jälkeen.
Tulin kuitenkin itsevarmemmaksi vaihtovuoden suhteen ja lähdön lähetessä olin valmistautunut olemaan vuoden vaihdossa. En kuitenkaan koskaan ollut yhtä varma päätöksestäni,  kuin jotkut kaverini tuntuivat olevan. Moni kaverini sanoivat jo kaksi kuukautta ennen lähtöä, että kunpa voisin jo lähteä, kun taas itselläni ei ollut mitään kiirettä, vaikka innolla lähtöä odotinkin. Meillä oli Suomessa lähtövalmennus, ja jo pelkästään sitä jännitin aivan älyttömästi. Voitte sitten vaan kuvitella, kuinka paljon jännitin itse lähtöä kohdemaahan.
No pitkän odotuksen jälkeen lähtöpäivä koitti, ja olihan se ihan superjännittävää. Tärisin koko automatkan lentokentälle ja itkuhan siinä oli jo kotona tullut ja tuli myös kentällä. Ennen tätä kokemusta pisin aika, mitä olin ollut erossa perheestäni, oli 10 päivää Ruotsissa turnauksessa fudisjoukkueen kanssa.
Nyt siinä terminaalissa halattiin ja hyvästeltiin, jonka jälkeen oli aika lähteä. Yhdessä muiden suomalaisten kanssa menimme turvatarkastukseen.  Sen jälkeen itku helpotti, mutta uudelleen se tulikin sitten lentokoneessa.
Jokaisella nuorella on varmasti pää täynnä kysymyksiä ennen vaihtoon lähtöä; Millainen perhe on? Entä koulu? Saankohan kavereita? Tuleekohan mulla ikävä? Kysymyksiä riittää loputtomiin. Haluan nyt itse kertoa, millaiset ”vastaukset” olen näihin kysymyksiini saanut.

Millainenkohan perhe minulla on? Tulemmeko toimeen vai joudunko vaihtamaan perhettä?
Saavuin Italian perheeseeni tasan kahdeksan viikkoa sitten. Minua oli juna-asemalla vastassa perhe, jonka kanssa asun eli äiti ja kolme pikkusiskoa sekä heidän lisäkseen vastassa olivat kummatkin isovanhemmat, lasten isä, sekä host-äitini paras ystävä.
Perheeni kanssa tapaamme isovanhempia joka viikko yhteisellä illallisella ja lähes joka viikonloppu meillä käy vieraita. Tällä perheellä on tapana järjestää paljon ohjelmaa ja niin minäkin olen päässyt kokemaan paljon kaikkea uutta, ehkä jopa vähän liikaa. Esimerkkinä päivä, jolloin saavuin perheeseen. Saavuin perille torstaina ja heti perjantai-aamuna lähdettiin ajamaan neljän tunnin automatkan päähän perhetutuille Anconaan, missä vietimme viikonlopun. Tiivistettynä minulla on sujunut perheen kanssa kaikki todella hyvin ja viihdyn perheessä. Eli ensimmäinen asia, jota jännitin, oli turha.
 
Millainenkohan kouluni on?

Kun viikonloppu vietettiin Anconassa, niin heti siitä seuraavana maanantaina minulla alkoi koulu. Täällä on erilaisia lukioita ja aluevalvojani oli valinnut minulle yhden kaupungin vaativimmasta lukioista. Kyseessä on luonnontiedelukio, kuten lukioni on Suomessakin. Koulussa en ymmärtänyt aluksi mitään, koska opetus on kokonaan italiaksi enkä vieläkään ole saanut omaa lukujärjestystä lupauksista huolimatta, mutta mikäs siinä. Koulussa on myös hyviä puolia, kuten se, että vaihto-oppilaana sain lauantai-koulupäivät vapaaksi ja kaikki opettajat ovat todella ystävällisiä. Koulu myös järjesti minulle oman tasoista italian opetusta, joka on erittäin hyvä kielen oppimisen kannalta. Koulu oli yksi jännityksistäni, ja sekin oli loppujen lopuksi aika turhaa.

Entä saankohan ollenkaan kavereita?
Tämä kysymys on varmaan yksi yleisimmistä, mikä vaihto-oppilailla pyörii mielessä ennen lähtöä. Onhan aivan eri asia hankkia ystäviä ns. väärällä kielellä ja eri kulttuurissa. Monet saavat hyviä ystäviä muista vaihto-oppilaista, mutta minun lisäkseni minun koulussani on vain yksi toinen vaihto-oppilas. Hänkin on suomalainen ja olimme tutustuneet jo aloitusleirillä maahan tullessamme.
Onneksi luokkalaiseni olivat vastaanottavia ja minua esim. pyydettiin heti muutaman viikon jälkeen mukaan heidän kanssaan Veronaan vapaapäivää viettämään. Nyt kahdeksan viikon jälkeen olen ystävystynyt yhden luokkakaverini kanssa todella hyvin ja  voin jutella muiden luokkalaisteni kanssa jo ihan arkipäiväisistä asioista yhtenä luokan jäsenistä, eikä uudet keskustelun aiheet ole enää yhtä jännittäviä.
Aloitin myös jalkapallon uudelleen täällä paikallisessa joukkueessa, mistä olen saanut paljon joukkuekavereita. He eivät puhu juuri ollenkaan englantia, jonka vuoksi tutustuminen on ollut vähän vaikeampaa, mutta pikkuhiljaa. Sielläkin kaikki oli tosi vastaanottavaisia ja pyysivät heti parin viikon jälkeen mukaansa ulos treenien jälkeen viettämään lauantai-iltaa.
Host-äitini auttoi myös aluksi löytämään ystäviä kotini naapurista, niin sekin oli todella mukavaa. Naapurikavereiden kanssa voi hengailla, mutta koska emme näe päivittäin, niin juttelu on välillä vielä vähän haastavaa.

Olen tavannut uusia ihmisiä mahdottoman määrän lyhyessä ajassa ja yrittänyt tutustua kaikkiin. Se alkaa olemaan jo aika uuvuttavaa ja väsyttävää. Kavereidenkin saantia jännitin kuitenkin turhaan. Vielä minulla ei täällä ole niin läheisiä ystäviä kuin Suomessa, mutta en osaa sanoa olisiko se edes mahdollista näin lyhyessä ajassa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä miten ”helposti” olen pääsyt mukaan paikallisiin porukoihin ja saanut kavereita.

APUA  -Miten selviän englannin kielelläni?
Ensimmäiset viikot olivat vaikeita, enkä edelleenkään koe olevani hyvä englannissa, mutta selviän ja olen kehittynyt englannin puhumisessa todella paljon. Tai jos en kehittynyt, niin ainakin rohkaistunut puhumaan ja käyttämään sitä. Se on mielestäni jo itsessään hieno saavutus, koska englannilla pärjääminen oli suurin pelkoni.

Onko siis kaikki hyvin?
Tässä vaiheessa varmaan mietit, että kylläpä minulla on mennyt kaikki hyvin. Ihana perhe löytyi kerralla, koulu on mukava, olen löytänyt kavereita ja mukavan harrastuksen ja kaiken lisäksi mulla on ikioma kylppäri huoneeni yhteydessä. Mahtavaa! Ja jos itse asiaa mietin niin kyllähän sitä ajattelee, että kaiken pitäisi olla hyvin ja täydellistä, kun ei ole tullut varsinaisia ongelmia.
Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin ja asiat ovat sujuneet hienosti, niin en kuitenkaan koe kuuluvani tänne. En ainakaan vielä. Toisaalta en myöskään tunne, että olisin jäänyt mistään paitsi, vaikka en olisi vaihtoon lähtenytkään.
En vielä usko, että tämä vuosi voisi olla elämäni paras vuosi. En oikeastaan edes pysty ajattelemaan niin pitkälle. En vielä edes tiedä, olenko täällä edes koko vuotta. Koska eihän sitä koskaan tiedä... eihän?

Kaikesta hyvästä huolimatta ikävöin perhettäni mahdottomasti lähes joka päivä  ja omaa arkeani Suomessa, missä monet asiat on oikeastaan todella hyvin. Onneksi ikävä on hiljalleen muuttunut osaksi arkea, eikä ole enää niin lamaannuttava. Sen kanssa pystyn olemaan ja arki rullailee jo suurimmaksi osaksi omalla painollaan. Silti mietin usein, että kyllä Suomi on ihana paikka asua. Täältä kauempaa sen vasta huomaa.
Siitä mitä kaipaan Suomesta eniten ja mikä Suomessa on superhienoa kerron ehkä lisää seuraavassa postauksessani ja kenties äiti jakaa sen myös täällä blogissaan.
 

 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Halaus lähtöaamuna


Lapseni on löytänyt uuden perheen Italiassa. Hän on kolmatta kuukautta vaihdossa ja alun jännityksestä on selvitty. Tuntuu hyvälle tietää kaiken olevan kunnossa ja, että tytärtämme oli odotettu hänen uudessa perheessään.

Halaus lähtöaamuna














Luvassa on toivottavasti monipuolinen ja mieltä rikastuttava kokemus vaihto-oppilaana. Uuteen kulttuuriin tutustumista, uusien tuttavuuksien solmimista, uuden kielen oppimista ja mikä tärkeintä itsenäistymistä ja elämän opettelua ja oppimista.
Matkalla tulee silti varmasti vastaan sekä ylä-, että alamäkiä ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan niin vaihto-oppilaalla kuin meillä vanhemmillakin. Tästä meillä onkin kokemusta jo kahdelta kuukaudelta. Tunteiden vuoristoradan kyydissähän tässä ollaan oltu.

Meidän vanhempien tehtävänä on pysyä kuulolla ja olla kannustajina sekä tukijoukkoina jokaisena päivänä. Tällä en tarkoita jokapäiväistä yhteydenpitoa vaan, yhteistä uskoa ja luottamusta siihen, että olemme matkassa mukana vaikka emme olekaan fyysisesti läsnä. Olemmehan yhdessä pakanneet sen repun, jota tyttäremme selässään kantaa. Reppua, johon on pakattu tärkeitä eväitä elämänmatkalle.

Vanhempina olemme jokaisen lapsemme kohdalla pyrkineet luomaan heille uskoa heidän omiin kykyihinsä, mutta toisaalta luottamusta siihen, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin. Uskallusta pyytää apua ja uskallusta olla autettavana. Uskallusta olla heikko ja haavoittuva. Nyt noita taitoja varmaankin testataan vaihto-oppilasaikana.

Näiden kahden kuukauden aikana olen huomannut tyttäressämme, että olemme onnistuneet edellä mainituissa tavoitteissa ainakin jollain tasolla. On myös ollut hienoa huomata, kuinka kypsästi nuori osaa ajatella, kun perspektiivi muuttuu.

Tämä teksti aloittaa sarjan, jossa käymme tyttäreni kanssa vuoropuhelua tunnelmistamme ja fiiliksistämme.

Miltä elämä Italiassa vaihto-oppilaan silmin näyttää? Miltä elämä Italiassa vanhemman näkökulmasta näyttää? Entäpä, miltä Suomi näyttää vaihto-oppilaan silmissä nyt, kun sitä katsoo kauempaa? Onko vaihto-oppilaan elämä vain ruusuilla tanssimista vai onko se kenties jotain muutakin?

Näihin kysymyksiin tulemme vastaamaan tulevissa, aihetta käsittelevissä kirjoituksissa. Pysykää siis kuulolla.




Seuraathan jo Facebookissa ja Instagramissa?

Lue myös:

Kantavatko siivet?
Kunpa ei sattuisi mitään

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Annetaanhan hyvän kiertää


Tänään minulla oli lyhennetty työpäivä, eli olin kotona hieman tavallista aiemmin. Päätin hoitaa autoni renkaidenvaihdon, ennen kuin pienimmät tulevat koulusta kotiin. Vaihdoin ylleni valmiiksi likaisen takin ja tempaisin hanskat käteeni. Tämän jälkeen kannoin auton renkaat alakerran varastosta pihalle. Ajattelin tämän kahdesti vuodessa tapahtuvana kuntotestinä ja hyötyliikuntana. Jonain päivänä, jos renkaiden kantaminen rappusissa tuntuu liian suurelta ponnistukselta, tiedän olevani rapakunnossa.

Edelleen sain renkaat vaivatta kannettua rappuset ylös ja nostelin ne auton takakonttiin. Ajoin lähimmälle, ilman ajanvarausta toimivalle,  renkaidenvaihtoasemalle. Asemalle päästyäni huomasin, että 30-40 muutakin autoilijaa oli tänään päättänyt lähteä hieman tavallista aiemmin töistä ja mitä todennäköisimmin nimenomaan renkaidenvaihtoa varten.

Ajoin koko pitkän autoletkan ohi muina miehinä, kuin renkaani olisivat jo vaihdettu. Mutta eipä ollut. Talvirenkaat olivat takakontissa. Hetken mietin kuinka asiasta selviäisin ja millä keinolla saisin talvirenkaat vaihdettua vielä. Huomennahan on todennäköisesti lunta 10cm ja kesärenkailla ei uskalla ajaa.

Koska olen aina toteuttanut sanontaa "kysyvä ei tieltä eksy", päätin tässäkin asiassa toimia samoin. Laitoin viestin naapurille, jonka uskoin vaihtavan yhdet autonrenkaat tuossa tuokiossa. Päätin kysyä apua, sillä olin valmistautunut vaihtamaan renkaat itse, yllätykseksi miehelleni. Vain tunkki puuttui.

Naapuri ilmoittikin ilokseni, että hänellä olisi juuri hetki aikaa ja lähistöllä paikka, missä renkaidenvaihto sujuisi vaivatta. Jatkoipa vielä, että hän voi hoitaa asian puolestani. Olin kovin ilahtunut ja kiittelin häntä jo etukäteen.

Vajaan tunnin kuluttua autossani oli talvirenkaat alla ja naapuri palautti avaimet leveä hymy kasvoillaan. Kiitin vielä avusta ja ajattelin mielessäni, että kyllä vanha sanonta todellakin pitää paikkansa. Eikä voi muuta sanoa kuin, että kylläpä minulle tuli onnellinen olo.

Kun rohkaistuu kysymään neuvoa tai apua, sitä todennäköisesti myös helpommin saa. Useimmiten myös avunantajalle tulee hyvä mieli siitä, että on voinut olla avuksi jollekin.

Huomenna maassa voi olla reippaasti lunta ja teillä liukasta. Mikäli sinulla on jo talvirenkaat alla ja voit tarjota jollekin kyydin, niin tartu tilaisuuteen. Mitä vähemmän teillä on liukastelijoita, sitä turvallisempi on jokaisen koulu-, työ- tai päiväkotimatka.

Annetaanhan hyvän kiertää <3


Seuraathan jo Facebookissa ja Instagramissa?