Kirjeitä armeijaan

Oman vanhenemisen huomaa lasten kasvussa. Lasten elämässä alkaa tulla vastaan niitä hetkiä, joita oman parisuhteen alkumetreillä on elänyt jo kauan sitten. Tämä tuntuu haikealta ja nostaa esiin paljon muistoja.
Kun saattelin esikoisemme armeijaan eilen, nosti se voimakkaana mieleen ne nuoren naisen tunteet, joita itse kävin läpi jotakuinkin 26 vuotta sitten, kun silloinen poikakaverini, nykyinen mieheni lähti armeijaan.

Olimme tuolloin seurustelleet vuoden ja viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä. Sitten tuli päivä, kun armeija alkoi ja tiesin, etten näkisi rakkaimpaani ainakaan kahteen-kolmeen viikkoon lainkaan. Tuo tieto oli musertaa minut. Miten selviäisin noista viikoista? Miten selviäisin niistä kuukausista, mitkä kumppanini armeijassa tulisi olemaan? Silloin ei ollut kännyköitä, joilla viestitellä. Niinpä päätin kirjoittaa kirjeitä tuolle ihanalle nuorelle miehelle. Päätin kirjoittaa kirjeisiin kaikki maailman tuntemukseni, tunteeni, ikäväni, iloni ja suruni. Ja päätin tehdä sen joka päivä.

Niin myös tapahtui. Kirjoitin kirjeen joka päivä kunnes mieheni sai siirron samalle paikkakunnalle, jossa minä asuin. Sen jälkeen hän lenkkeili lähes joka ilta minua tapaamaan, sillä asuin vain muutaman kilometrin päässä varuskunnasta. Uskon kuitenkin, että nuo kirjeet, joita kirjoitimme ovat yksi syy siihen, että edelleen 27 vuoden jälkeen jaksamme kiinnostua toisistamme.

Otoksia päiväkirjasta vuosilta 1991-1992

Minusta kirjeiden kirjoittaminen oli kivaa, eikä niiden määrää tullut niin ajatelleeksi. Armeijan puolessa tilanne näytti kuitenkin hieman toisenlaiselta. Kun varusmiehille jaettiin postit päivittäin nimenhuudon yhteydessä, sai mieheni lähes aina vähintään yhden kirjeen tai kortin, joskus useammankin. Miehestäni tuli tämän vuoksi armeijassa omanlainen tapauksensa, koska kukaan muu ei tuntunut saavan yhtä paljon postia kuin hän. Tuvassa toiset varusmiehet eivät millään meinanneet uskoa, että kirjeitä lähetti vain yksi tyttö. Kiusaa he tekivät miehelleni siitä, että mahtoiko tällä olla tyttöjä joka sormelle.

Kokosin noihin kirjeisiin kaikki omat ajatukseni, haaveeni ja tunteeni. Se oli minulle silloinen blogi, jonka nimi olisi voinut olla "Kirjeitä armeijaan".

Tuon vuoden aikana taltioin myös valokuvia, kortteja ja noita kirjeitämme suureen vihkoon, johon kirjoitin myös päiväkirjaa. Tuota vihkoa on jälkikäteen tunnelmallista lukea. On myös ollut ihanaa huomata, että monet haaveet ja unelmat tuolta ajalta ovat toteutuneet.

Oma esikoiseni astui juuri varusmiespalvelukseen. Tyttöystävä ja minä olimme häntä sinne saattamassa.

Nuo vuosien takaiset muistot valtasivat mieleni, kun katselin armeijaan menevien nuorten toimintaa. Toisaalta äidin sydän eli jälleen luopumisen tuskaa. Niin ylpeänä kuin tämän pojan tuolle matkalle lähetinkin, niin kyllä se tuntui myös vaikealta ja kurkkua kuristi.

Miten meidän pienestä pojasta onkin yhtäkkiä kasvanut iso mies. Haikein mielin katsoin poikani loittonevaa selkää ja mietin itsekseni, että olenko mahtanut olla hänen tukenaan ja turvanaan tai saatavilla silloin, kun minua on tarvittu? Olenko mahtanut antaa hänelle riittävät eväät maailman tuuliin? Nyt hänen oli aika levittää siipensä.

Tiedän, että hän pärjää mainiosti, siitä ei ole epäilystäkään, mutta miten on minun laitani. Minun on annettava hänen lentää omilla siivillään. Siihenhän olemme vanhempina tähdänneet kaikki nämä vuodet. Kyllä irti päästämistäkin täytyy harjoitella, ei se onnistukaan luonnostaan. Tässäkin nuo harjoitukset tekee esikoisen kohdalla ensimmäistä kertaa. Äitinä mietin, mahtaako siitä kuitenkaan tulla koskaan yhtään helpompaa?

Esikoisen armeijassa oloaikaan minulla on kuitenkin yksi toive: Kunpa hänkin saisi kirjeitä armeijassa ollessaan :)


Seuraathan blogia jo Facebookissa ja Instagramissa?