Viisi synnytyskertomusta / osa 4

Työskentelin ennen neljännen lapsemme syntymää Kätilöopiston sairaalan lapsivuodeosastolla. Vastasyntyneet ja vauvaperheet olivat jälleen iso osa arkeani, vaikka oman perheen lapsista nuorinkin oli jo esikoulu-iässä.

Vauvakuume  kuitenkin yllätti minut, vaikka alun perin olimme ajatelleet kolmessa olevan riittävästi. Niinpä annoimme uudelle raskaudelle mahdollisuuden, jopa hetken mielijohteesta. Tulinkin pian raskaaksi, mutta neljäs raskaus keskeytyi melko varhaisessa vaiheessa. Onneksi uusi raskaus alkoi pian keskenmenon jälkeen. Uutta raskautta varjosti kuitenkin pelko alusta alkaen. Pelkäsin uutta keskenmenoa ja tarkkailin vointiani aiempaa enemmän. Olin myös todella väsynyt ja huonovointinen. Työn ja perheen hoitaminen tuntui vaikealta.

Raskauden puolivälin aikaan olimme matkoilla, ja minuun ja tyttäreemme tuli outo ihottuma. Luulimme ihottuman johtuneen uima-altaan kloorista, mutta kyse olikin jostain muusta. Kotiin palattuamme huomasimme päiväkodilla ilmoituksen, jossa kerrottiin parvorokkoa ja cytomegalovirusta olevan liikkeellä. Sain ihottumaoireen vuoksi lähetteen laboratorioon ja samalla testattiin myös cytomegaloviruksen vasta-aineet. Molemmat taudit ovat useimmiten vaarattomia, mutta sairastaminen raskauden aikana voi aiheuttaa syntyvälle lapselle erinäisiä ongelmia.
Kun sain testitulokset käsiini kauhistuin, sillä molemmat tulokset olivat positiiviset. Purskahdin välittömästi itkuun, enkä voinut ajatella muuta, kuin syntyvää lasta ja hänen terveyttään.

Ahdistuneena kuljin ympyrää työpaikallani ja kuin sattumalta lääkäri käveli osastolle. Itku kurkussa kerroin lääkärille saamistani tuloksista. Hän saman tien rauhoitteli minua ja vei minut mukanaan tyhjään tutkimushuoneeseen asiaa selvittämään sekä tutkiakseen minut. Ultraäänitutkimuksessa vauvalla näytti kaikki olevan kunnossa. Lääkäri tarkasteli myös laboratoriovastauksia tarkemmin. Itku kurkussa odotin, mitä hän sanoisi, kunnes lopulta lääkäri totesi, ettei primaaritartunnasta todennäköisesti ole kyse. Vauva olisi tutkittava kuitenkin tarkemmin syntymän jälkeen. Mitään varmuutta lapsen terveydestä ei siis ollut ja pelko olisi matkassani koko loppuraskauden ajan.

Onneksi arki oli melko hektistä ja loppuraskaus sujui nopeasti arjen keskellä. Joitain kertoja jouduin kuitenkin käymään päivystyksessä, kun en tuntenut vauvan liikkeitä kunnolla ja tämä ei ainakaan helpottanut pelkojani lapsen terveyden suhteen.


Kun synnytys lopulta käynnistyi ja pääsin sairaalaan, tunnelma oli rauhallinen. Mieheni tiesi, mitä päässäni liikkui ja tuki minua olemalla sata prosenttisesti läsnä ja vain minua varten. Hän oli rinnallani järjenäänenä, etteivät minun tunteeni liiaksi lähteneet rönsyilemään ja pystyin keskittymään synnytykseen.

Halusin jälleen synnyttää niin luonnollisesti kuin mahdollista. Olin luonnollisesti ottanut mukaani amuletin, jonka tuomaan onneen voimakkaasti uskoin.

Lapsivesikalvoja en enää halunnut puhkaistavan, koska kätilönä tiesin sen saattavan aiheuttaa vauvalle ongelmia. Stressasin vauvan voinnista jo muutenkin ja olin peloissani. Niinpä laskin tunteja ja minuutteja. Otin aina uuden päämäärän mihin tähtäsin. Tuntui, ettei synnytys edennyt lainkaan ja toisaalta, ettei se loppuisi koskaan. Synnytyshuoneessa oli kuitenkin koko ajan levollinen tunnelma ja ihana kätilökollegani hoiti synnytystäni omalla lempeällä tavallaan.

Lapsivesikalvot olivat ehjät ja sen vuoksi supistusten aikainen kipu oli erilaista kuin aiemmin synnytyksen tässä vaiheessa. Nyt kipu oli kuin valtava hyökyaalto, joka kulki läpi kehoni. Se ei ollut terävää vaan ennemmin painemaista kipua. Tiesin, että lapsiveden mennessä syntyisi lapsikin saman tien.

Voimiani koeteltiin. Mieleni olisi tehnyt sanoa, että kalvot saa puhkaista. En kuitenkaan voinut, koska halusin vauvan saavan olla suojassa lapsivesipussissa niin pitkään kuin mahdollista. Päätin antaa itselleni aikaa tunnin. Jos sen jälkeen synnytys ei olisi edennyt, pyytäisin kalvojen puhkaisua.
Kun tunti oli kulunut ajattelin, etten enää jaksa. Kätilö vaihtoi sydänäänianturia ja sanoi ohimennen, että joskus kalvojen puhkeamisesta kuuluu selkeä poks. Mietin ääneen, että minulle ei varmasti käy niin ja, että kalvot varmaan pitää puhkaista. Silloin tunsin tuon poksahduksen ja samaan aikaan totesin, että vauva syntyy nyt! Kätilö kiirehti vasta hanskoja käsiinsä, kun jo ponnistin. Oikeastaan kehoni ponnisti, en minä.

Pieni tyttömme syntyi seuraavalla supistuksella ja kätilö nosti hänet syliini. Kädet vapisten pidin pienokaista sylissäni, itkin ja rukoilin, että kaikki olisi kunnossa. Tuo uusi ihmisen alku oli syleilyssäni ja sydämeni oli pakahtua. Saimme syntymän jälkeen viettää pitkän ja rauhallisen hetken ihokontaktissa. Mieheni oli vierelläni eikä sanoja enää tarvittu.

Ennen sairaalasta kotiutumista pikkuneidin tutki lastenlääkäri tavalliseen tapaan. Lisäksi hänelle tehtiin pään ultraäänitutkimus ja otettiin verikokeita. Kaikkien tutkimusten jälkeen lääkäri tuli kertomaan, että olimme selvinneet säikähdyksellä. Vauvalla on kaikki kunnossa ja voisimme turvallisin mielin kotiutua. Sitten hän toivotti meille hyvää jatkoa.

En tiennyt, miten onneani olisin pidellyt, koska paikoillaan sitä oli mahdoton pitää. Niinpä annoin onneni virrata hymynä läpi kyynelvirran ja itkunsekaisena nauruna, jolle ei loppua meinannut tulla. Olin niin kiitollinen elämälle.


Aeuraatko jo Facebookissa ja Instagramissa?




Kommentit

Suositut tekstit