Viisi synnytyskertomusta / osa 3

Kolmannen lapsemme odotus alkoi toisen lapsen ollessa vuoden ikäinen ja arkemme oli tavallista pikkulapsiperheen arkea. Esikoinen kävi muutamana päivänä viikossa Steiner-päiväkodissa ja sillä aikaa ehdin pienemmän kanssa käydä kaupassa, valmistamaan ruuan ja hoitamaan muitakin juoksevia asioita. Pihapiirissä oli paljon lapsiperheitä, joten tukiverkostoa ja vertaistukea löytyi joka lähtöön.
Laskettu aika oli maaliskuun lopussa ja isommat sisaret odottivat innolla vauvan syntymää. Varsinkin esikoinen oli kiinnostunut raskauteen ja synnytykseen liittyvistä asioista, koska hän tiesi jo hieman, mitä odottaa. Arjen tohinassa raskausaika sujui lähes huomaamatta. Vointini oli hyvä eikä raskauteen muutoinkaan liittynyt mitään erityistä. Kuten pienten lasten vanhemmilla usein, yöunet olivat minullakin vähäiset ja loppuraskaudessa mahan kanssa nukkuminen oli hankalaa. Väsymystä oli ilmassa ehkä aiempia raskauksia enemmän.

Silloinen asuntomme oli jäämässä pieneksi, mutta onneksi uusi koti löytyi tien toiselta puolelta. Uuden "pesän" rakentaminen tuntui raskauden aikana hyvältä, toisaalta se oli myös melkoinen voimainponnistus. Tärkeintä minulle kuitenkin oli, että naapurusto säilyi samana ja tiesin auttavia käsiä olevan paljon ympärillä.

Kevätpäiväntasauksena mies lähti aamulla töihin ja vei esikoisen samalla matkalla päiväkotiin. Mainitsin pienistä supistustuntemuksista miehelleni ennen lähtöä ja pyysin pitämään puhelimen lähettyvillä. Tavalliseen tapaan jatkoin aamutoimia ja siinä sivussa kuulostelin omaa oloani. Mietin mielessäni, että synnytys taitaa olla käynnistymässä. Hieman ennen puolta päivää soitin miehelleni ja pyysin häntä tulemaan kotiin. Otin yhteyttä myös naapuriäitiin, joka oli luvannut ottaa kuopuksemme hoitoon, kun synnytys käynnistyisi.

Mieheni oli soittoni jälkeen mennyt työpaikkaruokalaan. Siellä hän oli tuttavalle ohimennen maininnut, että täytyy lähteä kotiin, koska vaimo synnyttää. Tuttava oli hieman ihmetellyt, mitä mieheni sitten tekee ruokajonossa. Tähän mieheni oli todennut, että "voi kestää hetken, ennen kuin seuraavan kerran saa ruokaa, joten nyt lienee hyvä tankata."

Sairaalaan lähtiessä törmäsimme kotikulmilla mieheni tätiin, jolle huikkasimme auton ikkunasta, että synnyttämään ollaan nyt menossa ja tiedon siitä, mistä lapset voisi hakea. Täti oli luvannut myös tulla lastenhoitoavuksi, kun synnytys alkaa. Lastenhoito oli siis järjestetty ja lähdimme turvallisin mielin kohti Kätilöopiston sairaalaa.
Sairaalassa vauvan vointi todettiin hyväksi ja supistuksia tuli tasaiseen tahtiin. En kuitenkaan ollut kovin kipeä ja tiesin, että vielä menisi aikaa ja kätilökin ehdotti meille kävelylenkkiä. Päädyimme kuitenkin ajamaan kotiin vielä joksikin aikaa. Matkalla vuokrasimme Makuunista leffan ja ostimme ison pussin karkkia. Leffan pyöriessä minä laskin supistuksia ja mieheni katsoi elokuvaa ja herkutteli. Elokuvan loppupuolella oloni alkoi olla jo tukala. Supistuksia tuli tiuhaan ja paikoillaan oleminen ei enää onnistunut.

Sairaalaan päästyämme, synnytys oli jo hyvässä mallissa ja pääsimme suoraan synnytyssaliin. Mies laittoi Barry Whiten levyn soimaan ja tunnelma oli rento, vaikka oloni olikin kivulias. Olin omissa oloissani,  omassa maailmassani ja synnytys eteni hyvin. Amuletti oli jälleen mukana ranteessa roikkumassa. Niin kummallisella tavalla se toi turvaa ja jatkumoa edellisiin synnytyksiin.
Yht´äkkiä muistin, että olin luvannut soittaa ihanalle äitiystävälleni, kun menemme sairaalaan. Soitin juuri sillä sekunnilla ja ilmoitin, että täällä ollaan taas synnyttämässä, kohdunsuu on 8 cm auki ja kaikki sujuu hyvin. Ystäväni naurahti minulle, toivotti onnea ja totesi, ettei itse synnytyksestään aio minulle soittaa.

Lopulta tuli  aika siirtyä tutulle synnytysjakkaralle ja sain luvan ponnistaa. Pakokauhu valtasi mieleni ja sanoin kätilölle, etten pysty, se sattuu niin kovasti. Keho vaati ponnistamaan joka supistuksella, mutta jarru oli pohjassa. En vain pystynyt. Silloin kätilö totesi rauhallisella äänellä, ettei muita vaihtoehtoja ole ja vauva haluaisi nyt syntyä. Hän kehotti minua kokoamaan kaikki voiman ja rohkeuteni sekä ponnistamaan seuraavalla supistuksella napakasti.

Kun seuraava supistus tuli, otin miestäni ranteista kiinni, painoin leuan rintaan, suljin silmäni ja ponnistin. Mikään ei koskaan ollut tehnyt niin kipeää. Kyyneleet valuivat ja samassa kätilö pyysi minua lopettamaan ponnistamisen, mikä tuntui jälleen hullunkuriselta. Kätilö tuki vauvan päätä kädellään, kun pienokaisemme pää syntyi rauhallisesti ja hallitusti. Seuraavalla supistuksella syntyi koko pikkumies, joka parkaisi railakkaan keväthuudon ilmoille ja silloin kipu oli poissa.
Pieni jäntevä poikavauva näki auringon valon tuona kevätpäiväntasauksena, vierellään päästään pyörällä olevat vanhemmat, joiden perheestä oli - jonkun määritelmän mukaan -  juuri tullut suurperhe. Siinä me kaksi vanhempaa taas tuijotimme tuota ihmettä. Minä pohdin mielessäni, kuinka suojelen näitä ihmeitäni kaikelta. Miten pärjään? Miten selviydyn?

Sisimmässäni oli kuitenkin täysi luottamus siihen, että minulla on voimat ja taidot hoitaa juuri niitä asioita, jotka minulle ja  perheellemme on suotu. Tiesin silloin, että erityisesti tätä tehtävää kohti olin määrätietoisesti mennyt jo monta vuotta. Sainhan olla äiti isolla Ä-kirjaimella.

Kommentit

Suositut tekstit