Suojelen sinua kaikelta
Kun iltapäiväkerhosta tulee itkun sekainen soitto ja kysymys, "äiti, saanko mennä jo kotiin", meinaa itku päästä äidiltäkin. Sydän pamppaillen tiedustelen lapseltani, että onko kaikki hyvin, mitä on tapahtunut. Hieman epäselvästi pienokaiseni vastaa: "annan puhelimen ohjaajalle." Tässä vaiheessa sydän pamppailee yhä enemmän ja mieleen nousee kysymys, että onko sattunut jotain vakavampaa. Kun ohjaaja lopulta kertoo pulkkamäessä sattuneesta pienestä haaverista oloni rauhoittuu. Jos ylähuuli on turvoksissa ja alahuulesta tulee verta, niin mitäpä noista, kunhan lapseni on kunnossa.
Elämä on arvaamatonta. Asioita tulee ja menee, sattuu ja tapahtuu. Toista ihmistä ei loputtomiin voi suojella, vaikka kuinka haluaisi. Niin pienestä se itsenäistyminen alkaa. Pienen vauvan kohdalla muistan vahtineeni öisin lapsen unta. Jos yöllä heräsin, oli tarkastettava, että vauvalla on kaikki hyvin. Kun lapsi lähtee liikkeelle huolenaiheet muuttuvat toisenlaiseksi. Kunpa pienokainen ei kompastuisi ja satuttaisi itseään. Ristiriitaisin tuntein lapsen antaa kokeilla ja opetella asioita, jotta hänen taitonsa vahvistuisivat. Toisaalta takaraivossa on pieni pelko koko ajan ja sitäkään ei lapselle saisi näyttää.
Useamman lapsen myötä on äitinä opetellut myös uusia tapoja säikähtää. Nykyään säikähdän aiempaa hiljemmin. Ensimmäisten lasten kohdalla huomasi, että kun äiti säikähtää ja kiljaisee, alkaa lapsi välittömästi itkemään. Jos äiti ei kiljukaan saattaa pienikin unohtaa itkun ja olla vain hieman hämmentynyt tapahtuneesta.
Itse mietin elämän rajallisuutta usein. Sitä miten se on meitä kohdellut matkan varrella ja kuinka hauras elämä itsessään oikeastaan onkaan. Kun kuulee nuorten ihmisten vakavista sairastumisista ja onnettomuuksista, panee se miettimään, onko elämä tasapuolista kaikille? Tuleeko vastoinkäymisiä -kuten sanotaan- vain sen verran kuin niitä jaksaa kantaa?
Loppujen lopuksi ihmisten vastoinkäymisiä on mahdoton arvottaa. Meillä jokaisella on omat kasvukipumme, joiden kanssa on mentävä eteenpäin. Se millaiset selviytymiskeinot olemme omaksuneet vaikuttaa paljolti siihen, miten vastoinkäymisten kanssa selviämme.
Halu suojella omia lapsiaan kaikelta, on äärimmäisen voimakas tunne. Kuitenkin se, että antaa lapsen nousta omille jaloilleen ja kompuroidakin matkan varrella on suojelemista. Jos vanhemmat olisivat aina ottamassa kopin, ei lapsi koskaan oppisi kävelemään, juoksemaan tai katsomaan jalkoihinsa. Ei he myöskään oppisi kiipeämään tai varomaan putoamista. Kun vanhempana haluaa suojella lapsiaan kaikelta, on paras tapa siihen vilpitön rakastaminen ja määrätietoinen rajoittaminen. Kun rajat ovat selvät, voi lapsi niiden puitteissa onnistua ja epäonnistua yhä uudelleen ja uudelleen. Näin lapsi oppii lopulta suojelemaan myös itse itseään.
Joko seuraat Facebookissa ja Instagramissa?
Elämä on arvaamatonta. Asioita tulee ja menee, sattuu ja tapahtuu. Toista ihmistä ei loputtomiin voi suojella, vaikka kuinka haluaisi. Niin pienestä se itsenäistyminen alkaa. Pienen vauvan kohdalla muistan vahtineeni öisin lapsen unta. Jos yöllä heräsin, oli tarkastettava, että vauvalla on kaikki hyvin. Kun lapsi lähtee liikkeelle huolenaiheet muuttuvat toisenlaiseksi. Kunpa pienokainen ei kompastuisi ja satuttaisi itseään. Ristiriitaisin tuntein lapsen antaa kokeilla ja opetella asioita, jotta hänen taitonsa vahvistuisivat. Toisaalta takaraivossa on pieni pelko koko ajan ja sitäkään ei lapselle saisi näyttää.
Useamman lapsen myötä on äitinä opetellut myös uusia tapoja säikähtää. Nykyään säikähdän aiempaa hiljemmin. Ensimmäisten lasten kohdalla huomasi, että kun äiti säikähtää ja kiljaisee, alkaa lapsi välittömästi itkemään. Jos äiti ei kiljukaan saattaa pienikin unohtaa itkun ja olla vain hieman hämmentynyt tapahtuneesta.
Itse mietin elämän rajallisuutta usein. Sitä miten se on meitä kohdellut matkan varrella ja kuinka hauras elämä itsessään oikeastaan onkaan. Kun kuulee nuorten ihmisten vakavista sairastumisista ja onnettomuuksista, panee se miettimään, onko elämä tasapuolista kaikille? Tuleeko vastoinkäymisiä -kuten sanotaan- vain sen verran kuin niitä jaksaa kantaa?
Loppujen lopuksi ihmisten vastoinkäymisiä on mahdoton arvottaa. Meillä jokaisella on omat kasvukipumme, joiden kanssa on mentävä eteenpäin. Se millaiset selviytymiskeinot olemme omaksuneet vaikuttaa paljolti siihen, miten vastoinkäymisten kanssa selviämme.
Halu suojella omia lapsiaan kaikelta, on äärimmäisen voimakas tunne. Kuitenkin se, että antaa lapsen nousta omille jaloilleen ja kompuroidakin matkan varrella on suojelemista. Jos vanhemmat olisivat aina ottamassa kopin, ei lapsi koskaan oppisi kävelemään, juoksemaan tai katsomaan jalkoihinsa. Ei he myöskään oppisi kiipeämään tai varomaan putoamista. Kun vanhempana haluaa suojella lapsiaan kaikelta, on paras tapa siihen vilpitön rakastaminen ja määrätietoinen rajoittaminen. Kun rajat ovat selvät, voi lapsi niiden puitteissa onnistua ja epäonnistua yhä uudelleen ja uudelleen. Näin lapsi oppii lopulta suojelemaan myös itse itseään.
Joko seuraat Facebookissa ja Instagramissa?
Kommentit
Lähetä kommentti