Viisi synnytyskertomusta /osa 1
Olin ensimmäisen lapsemme syntyessä 23-vuotias, muutamaa vuotta aiemmin naimisiin mennyt, nuori naisen alku. Äitiydestä olin ehtinyt haaveilla jo jonkin aikaa, ja nyt siitä oli tulossa totta. Odotimme ensimmäistä lastamme, jonka oli tarkoitus syntyä joulukuun alussa. Olin raskausaikana ehtinyt tutustua moneen raskautta käsittelevään kirjaan, hankkia lastenvaunut, korisängyn ja harsovaippoja sekä silittänyt vauvan vaatteet moneen kertaan. Koko yhdeksän kuukautta oli odotusta täynnä ja muutoksia omassa kehossa seurasin tarkoin.
Olin edellisenä keväänä valmistunut tanssijaksi ja kehollisuudella oli elämässäni suuri merkitys. Minulla oli raskauden alusta asti vahva tunne siitä, että haluaisin synnyttää mahdollisimman luonnonmukaisesti. Laskettu aika tuli ja meni ja siitä se odottaminen vasta alkoikin. Iltaisin lähdimme kävelylle ja mietimme, josko seuraavana yönä lapsi syntyisi. Töölön kadut tulivat tutuiksi noiden kävelylenkkien myötä.
Heräsin aikaisin tuona joulukuun perjantaiaamuna jomottavaan alamahakipuun. Tiesin heti, mistä oli kyse. Aikani kuulostelin supistuksia itsekseni, kunnes herätin mieheni. Vihdoinkin saisin tietää, miltä synnyttäminen tuntuisi. Seurailimme tilannetta kotona jonkin aikaa. Olin omissa ajatuksissani ja välillä kävin suihkussa, koska se helpotti oloani. Mieheni tarkkaili tilannetta sivusta rauhallisena, mutta jännittyneenä. Molemmat odotimme hetkeä, jolloin olisi aika mennä sairaalaan. Laukku oli ollut pakattuna jo monta viikkoa ja nyt mietin, olinkohan osannut pakata kaiken tarpeellisen. Meitä kumpaakin jännitti ja hymyilytti samaan aikaan.
Kun supistukset olivat säännöllisiä ja tulivat noin 10 minuutin välein, päätimme lähteä kohti Kätilöopiston sairaalaa. Tietenkin menimme taksilla, koska meille oli neuvolassa sanottu, ettei omalla autolla kannattaisi mennä. Sairaalassa kätilö tutki tilanteen ja totesi, että synnytys on käynnissä. Kun vauvan sydänkäyrää oli seurattu vähän aikaa ja tilanne oli rauhallinen, lähdimme vielä kävelylle hetkeksi. Edistäisihän sekin synnytystä.
Kun palasimme oli synnytys jo hyvässä vauhdissa. Menin suihkuun ja istuin siellä omaan sisäiseen maailmaani kääntyneenä. Mikään ei tuntunut häiritsevän minua. Jokaisen supistuksen kohdalla keskityin hengittämään kipua loitommas. Ranteessani roikkui amuletti, jonka ystävämme ja syntyvän lapsen tuleva sylikummi oli tuonut minulle Japanista. Amuletin sisällä oli Buddha-munkin rukous helposta synnytyksestä. Puristin sitä nyrkissäni ja uskoin sen voimaan.
Kyyneleet valuivat poskilleni ajoittain sekä kivusta, että onnesta. Määrätietoisesti työstin kuitenkin mieleni kohti seuraavaa supistusta. Olinhan koko ikäni työskennellyt kehollani ja kipu sen monissa muodoissa oli viitoittanut tietäni. Nyt kipu oli erilaista ja se oli antamassa elämälleni uutta suuntaa. Mieheni läsnäolo auttoi minua jaksamaan.
Supistuksia tuli yhä useammin ja tukeuduin mieheeni entistä voimakkaammin. Ilokaasun olin ottanut myös turvakseni, mutta ensikertalaisena aloitin sen hengittämisen aina hieman myöhässä. Silti se antoi turvaa ja auttoi keskittymään tärkeimpään, seuraavaan supistukseen ja syntyvään lapseen.
Lopulta paine alkoi käydä niin kovaksi, että ponnistamista oli lähes mahdotonta pidättää. Samaan aikaan vauvan sydänäänet romahtivat ja kätilö kielsi ponnistamasta. Paikalle hälytettiin lääkäri tutkimaan tilannetta. Olin niin kipeä, etten kuullut kaikkea. Tajusin kuitenkin, että jotain oli pielessä. Nyt kyyneleet valuivat pelosta. Mieheni rauhoitteli minua ja kuiskasi kaiken menevän hyvin.
Lääkäri tutki tilanteen ja ilmeisesti käänsi hieman vauvan asentoa. Sydänäänet palasivat normaalitasolla ja sain luvan ponnistaa. Siirryin synnytysjakkaralle, jossa olin toivonut synnyttäväni. Mieheni istui takanani ja piti minusta kiinni. Puristin hänen käsiään, kun supistus tuli. Muutamien supistusten myötä vauvan pää oli syntynyt ja seuraavalla supistuksella syntyi koko vauva. Meidän ensimmäinen lapsi. Kätilö sanoi, että voin ottaa vauvan syliini, mutta huomasi samassa napanuoran olevan hyvin lyhyt. Vauva laskettiin apupöydälle, jossa isä sai katkaista napanuoran. Sen jälkeen sain pienokaisen syliini.
Nyt valui kyyneleet meillä molemmilla. Katseet kohtasivat ja suudelma vaihdettiin. Meistä oli tullut perhe. Käsilläni lepäsi koko maailmani. Meidän esikoisemme, kädet nyrkissä suurta maailmaa vastaan. Turvassa.
Olin edellisenä keväänä valmistunut tanssijaksi ja kehollisuudella oli elämässäni suuri merkitys. Minulla oli raskauden alusta asti vahva tunne siitä, että haluaisin synnyttää mahdollisimman luonnonmukaisesti. Laskettu aika tuli ja meni ja siitä se odottaminen vasta alkoikin. Iltaisin lähdimme kävelylle ja mietimme, josko seuraavana yönä lapsi syntyisi. Töölön kadut tulivat tutuiksi noiden kävelylenkkien myötä.
Heräsin aikaisin tuona joulukuun perjantaiaamuna jomottavaan alamahakipuun. Tiesin heti, mistä oli kyse. Aikani kuulostelin supistuksia itsekseni, kunnes herätin mieheni. Vihdoinkin saisin tietää, miltä synnyttäminen tuntuisi. Seurailimme tilannetta kotona jonkin aikaa. Olin omissa ajatuksissani ja välillä kävin suihkussa, koska se helpotti oloani. Mieheni tarkkaili tilannetta sivusta rauhallisena, mutta jännittyneenä. Molemmat odotimme hetkeä, jolloin olisi aika mennä sairaalaan. Laukku oli ollut pakattuna jo monta viikkoa ja nyt mietin, olinkohan osannut pakata kaiken tarpeellisen. Meitä kumpaakin jännitti ja hymyilytti samaan aikaan.
Kun supistukset olivat säännöllisiä ja tulivat noin 10 minuutin välein, päätimme lähteä kohti Kätilöopiston sairaalaa. Tietenkin menimme taksilla, koska meille oli neuvolassa sanottu, ettei omalla autolla kannattaisi mennä. Sairaalassa kätilö tutki tilanteen ja totesi, että synnytys on käynnissä. Kun vauvan sydänkäyrää oli seurattu vähän aikaa ja tilanne oli rauhallinen, lähdimme vielä kävelylle hetkeksi. Edistäisihän sekin synnytystä.
Kun palasimme oli synnytys jo hyvässä vauhdissa. Menin suihkuun ja istuin siellä omaan sisäiseen maailmaani kääntyneenä. Mikään ei tuntunut häiritsevän minua. Jokaisen supistuksen kohdalla keskityin hengittämään kipua loitommas. Ranteessani roikkui amuletti, jonka ystävämme ja syntyvän lapsen tuleva sylikummi oli tuonut minulle Japanista. Amuletin sisällä oli Buddha-munkin rukous helposta synnytyksestä. Puristin sitä nyrkissäni ja uskoin sen voimaan.
Kyyneleet valuivat poskilleni ajoittain sekä kivusta, että onnesta. Määrätietoisesti työstin kuitenkin mieleni kohti seuraavaa supistusta. Olinhan koko ikäni työskennellyt kehollani ja kipu sen monissa muodoissa oli viitoittanut tietäni. Nyt kipu oli erilaista ja se oli antamassa elämälleni uutta suuntaa. Mieheni läsnäolo auttoi minua jaksamaan.
Supistuksia tuli yhä useammin ja tukeuduin mieheeni entistä voimakkaammin. Ilokaasun olin ottanut myös turvakseni, mutta ensikertalaisena aloitin sen hengittämisen aina hieman myöhässä. Silti se antoi turvaa ja auttoi keskittymään tärkeimpään, seuraavaan supistukseen ja syntyvään lapseen.
Lopulta paine alkoi käydä niin kovaksi, että ponnistamista oli lähes mahdotonta pidättää. Samaan aikaan vauvan sydänäänet romahtivat ja kätilö kielsi ponnistamasta. Paikalle hälytettiin lääkäri tutkimaan tilannetta. Olin niin kipeä, etten kuullut kaikkea. Tajusin kuitenkin, että jotain oli pielessä. Nyt kyyneleet valuivat pelosta. Mieheni rauhoitteli minua ja kuiskasi kaiken menevän hyvin.
Nyt valui kyyneleet meillä molemmilla. Katseet kohtasivat ja suudelma vaihdettiin. Meistä oli tullut perhe. Käsilläni lepäsi koko maailmani. Meidän esikoisemme, kädet nyrkissä suurta maailmaa vastaan. Turvassa.
Kommentit
Lähetä kommentti